Viime blogini jälkeen jäin keskustelemaan mitä erityistä taiteessa oli. Eräs tuttavani kuvaili omaa, ikäihmisistä koostuvaa taidepiiriään ja kertoi miten häntä viehätti ryhmän tasa-arvoisuus. Riippumatta työelämän oppiarvoista tai ammateista, ryhmässä keskiössä oli taide. Tekeminen oli tärkeintä, ei status.

Minulle taiteessa henkilökohtaisesti on tärkeää se, että maalaamalla opin jotain itsestänikin. Tämä “taideterapia” auttaa minua selkeyttämään omaa elämää, valintoja, tunteita, olipa kyse keskeneräisistä prosesseista tai muistoista.

Työssäni olen havainnut konkreettisesti oppimisen myös laajemmassa perspektiivissä. Selkeimmin tämä on näkynyt elämyksellisissä hankkeissa, joissa on haastettu suuria joukkoja valmistamaan yhteistapahtumiin käsityötaidetta: lehmiä ja aitoja. Yhteiset kokemukset ovat vaikuttaneet elämänasenteeseen, arvoihin, toimimiseen toisten kanssa – elämään luovan tekemisen ulkopuolella. Oppimisteorioissa puhutaan siirto- eli transfer-ilmiöstä.

Luovalle tekemiselle olisi tilausta myös työelämässä. Mikäpä työyhteisö ei haluaisi ruokkia sitoutuneisuutta, yhteisöllisyyttä, luovuutta, itsetuntemuksen kasvua – ehkä sitä kautta myös parempaaa työntekijyyttä . Hyödyn aukikirjoittamisessa riittää kuitenkin työsarkaa. Luovuus mielletään liian usein “niiden toisten”, lahjakkaiden taiteellisen inspiraation purskahduksi. Tämä on myytti, niin kuin moni muukin asia itsensä ilmaisun ympärillä. Me olemme oikeasti kaikki luovia, ja voimme myös kehittyä siinä. Pitää vain löytää oma tapansa olla luova, aika ja tila.

Minulle luovuus, ajan ja tilan tekeminen taiteelle tulee ruuhkavuosien keskellä varsin rationaalisesti, näyttelyiden kautta: olen sitoutunut työskentelemään tietyn teeman parissa tietyn aikaa. Raivaan tilaa kalenterista ja työstän asioita aktiivisesti. Tunne, inspiraatio ja luovuus seuraavat päätöstä.