Milloin viesti kiinnostaa?

Sydämestä syntynyt kannanotto on aito

Luovat menetelmät, taide, käsityö, musiikki ja esittävät taiteet synnyttävät parhaimmillaan aitoja kohtaamisia ja uusia näkökulmia. Taide vaikuttaa aina tunteisiin, olipa kyse tekijästä tai kokijasta. Sen avulla on helpompi käsitellä ja kertoa merkityksellisiä asioita. Kokemuksellisesta tekemisestä syntynyt viesti on myös aito:  kun halutaan saada tärkeää asiaa muidenkin tietoisuuteen, taide kuljettaa viestin helpommin ja mielenkiintoisemmin perille. Visuaalisuudella ja kokemuksellisuudella on voimaa. Aitous on nykyajassa ainutlaatuista: yksilön tai ryhmän omassa tarinassa on jotain alkuperäistä.

Järjestöstökehittämistä, jossa sydän on paikallaan

Case Kunpa siivet kantaisivat, Kilpirauhasliitto

Tuotin Suomen Kilpirauhasliitolle viestinnällisen kehittämishankkeen, jolla oli sekä voimauttavia että viestinnällisiä tavoitteita. Kunpa siivet kantaisivat -hankkeessa käsiteltiin omaa kilpirauhassairautta keskustellen ja elämyksellisesti taiteen keinoin sekä yksin että ryhmissä. Tuotoksista järjestettiin valtakunnallinen näyttely Helsingissä sekä myöhemmin järjestetään maata kiertävä kiertonäyttely. Hankkeen tavoitteena oli synnyttää luomisen iloa, elämyksiä, onnistumisia, yhdessäolon hetkiä sekä merkityksellisyyden ja elämänhallinnan kokemuksia.

Hankkeen toisena tavoitteena oli auttaa järjestöä tekemään kilpirauhassairauksia tutuksi suurelle yleisölle, medialle ja terveydenhuoltohenkilöstölle. Tarinat ja teokset olivat juuri niitä aitoja viestejä, joita tarvitaan tietoisuuden lisäämiseksi. Hanke lisää kilpirauhassairauksien tunnettuuden lisäksi myös Kilpirauhasliiton tunnettuutta. Mahdollisuus lisätä painetta parantaa hoitoprosesseja kasvaa osaltaan tätä kautta.

Miten jäsenet saadaan mukaan?

Luottamushenkilöt avainhenkilöitä

Isossa järjestössä jäsenistön innostuminen, mukaan tuleminen ei tapahdu hetkessä. Siihen tarvitaan aikaa, hyvä suunnitelma sekä tavoitteet mitä, miten ja miksi tehdään.

Tärkeimpiä ovat järjestön avainhenkilöt ja se että he kokevat asian omakseen. Luottamushenkilöille tulee tuoda esille prosessin mahdollisuudet eri tasoilla. Kilpirauhasliitossa käytettiin tavoitteiden ymmärtämiseksi luovia menetelmiä myös hankkeesta kertomisen yhteydessä. Valtakunnallisissa ja alueellisissa tapahtumissa annettiin myös välineitä tekemisen käynnistämiseksi.

Suunnitelmallinen viestintä

Sekä luottamushenkilöt että jäsenistö tarvitsevat säännöllisesti tietoa siitä, mistä on kyse ja kuinka hanke oikein etenee. Avoimuus ja selkeys on kaiken A ja O. Kunpa siivet kantaisivat -kokonaisuudessa tiedonjanoa sammutti aiheesta kirjoittamani opas ja Kilpi-lehteen säännöllisesti kirjoittamani artikkelit. Käytännön ohjeet ja tekijäesittelyt lisäsivät motivaatiota. Jäsenistöllä oli aikaa tutustua aiheeseen ja pohtia omaa osallistumisen tapaansa.

Matalan kynnyksen osallistuminen

Ohjeissa ja puheessa on tärkeää tuoda esille kunnioitus henkilökohtaisia kokemuksia kohtaan ja mahdollisuus luoda oma tapa osallistua. Omakohtaiset kokemukset ja voimaantuminen tekemisen kautta ovat aina lopputulosta tärkeämpää. Kukin osallistuu sillä tasolla kun pystyy ja haluaa. Taiteellisia ”tasomittareita” ei ole, eikä tarvitse olla. Hyödyt kuuluvat kuitenkin kaikille: osallistuminen synnyttää aina positiivisia kokemuksia. Kaikille on hyväksi myös se, että kilpirauhassairaudet tulevat tunnetummaksi.

Mitä saatiin aikaan?

Kunpa siivet kantaisivat-hanke houkutteli kymmeniä tarinoita ja jopa parisataa perhosta. Palaute tekemisestä on ollut positiivista ja nostattanut voimakkaita vertaisuuden kokemuksia: en ole yksin. Valtakunnallinen näyttely avattiin Galleria Kaarisillassa, Helsingissä 15.5.2019. Kiinnostusta näyttelyyn nyt sekä mahdollisuuteen kiertonäyttelystä on ollut sekä järjestön sisällä että ulkopuolella. Aiheen herkkyydestä kertoo se, että sekä tarinat että teokset ovat anonyymejä.

Aika kuitenkin näyttää, miten vahvasti viestinnälliset tavoitteet toteutuvat. Toisto on tässäkin tärkein elementti. Toistuvasti julkisuuteen tulevat erilaiset tarinat kilpirauhassaurauksista valtakunnallisella tasolla että paikallisesti tuovat sairaudesta kertomisen paikkoja yhä uudestaan.

Haluaisitko sinä tutustua näyttelyyn?

Olet lämpimästi tervetullut Kunpa siivet kantaisivat -näyttelyyn, jossa kilpirauhassairaukset tulevat tutuksi. Kymmenet tarinat, taide ja käsityö ilmentävät koskettavasti kuinka moninaisesta sairaudesta on kyse. Sinäkin tunnet todennäköisesti useita kilpirauhaspotilaita, tai sairastat itse. Suomessa on yli 350 000 jotain kilpirauhas- ja lisäkilpirauhassairautta sairastavaa. Kyse on diabeteksen jälkeen merkittävämmästä kansansairaudesta, jota ei tunneta.

Kunpa siivet kantaisivat-näyttely on avoinna 15.5.–2.6.2019

Galleria Art Kaarisilta Elielinaukio 2, Sanomatalo, 00100 Helsinki

Avoinna: TI-PE klo 11-18, LA-SU klo 12-16, Maanantaina suljettu

Näyttelyn järjestäjä, Suomen Kilpirauhasliitto toimii valtakunnallisena kansanterveys-, potilas- ja edunvalvontajärjestönä, joka edistää kilpirauhas- ja lisäkilpirauhassairauksien tunnettavuutta, hoitoa ja tutkimusta sekä kilpirauhassairaiden fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Näyttelyn nimi, Kunpa siivet kantaisivat viittaa kilpirauhaseen, joka on perhosen muotoinen. Se viittaa myös toiveikkuuteen sairauden keskellä: huomenna kaikki on paremmin.

Luovuutta työhön

Hyvinvointia luovuudesta

Vuoden 2019 aikana toteutan yhteistyöhankkeen Pohjois-Savossa Nuorten palvelun kanssa. Hankkeessa kehitetään toimintaa yhdessä nuorten vapaaehtoisten Zempparien ja tuettavien nuorten kanssa palvelumuotoillen sekä luovia menetelmiä käyttäen. Lue vierasblogini aiheesta Nuorten palvelujen sivulla, tästä linkistä.

Espin Ry

Miltä osattomuus tuntuu?

Älä arvaile, kysy heiltä, jotka kokevat osattomuutta.

Satu Riihelä kirjoittaa Vanhustyön vahtikoirat-blogissa Espin ry:n, Espoon invalidien vastavaalikampanjasta, jonka fasilitoin. Kehittämishankkeessa vammaiset toivat omin sanoin arjen ongelmia esille. Sloganeita ja niihin liittyviä kortteja käytettiin eduskuntavaaleissa päättäjäehdokkaille tiedottamisessa. Lue lisää aiheesta Vanhustyön vahtikoirat -blogista, tästä linkistä.

Taide viestii

Tulin viime viikon lopulla Berliinistä järjestelemästä MTK Varsinais-Suomen Jos lehmät puhuisivat-näyttelyä. Iso urakka, valokuville ja ITE-lehmille oli varattu 400 neliötä Grüne Woche  -messuilta.

Valokuvat kertovat tilallisten arjesta, tähtihetkistä, ilosta, surusta ja luopumisestakin. Näyttelytekstit ja tarinat antavat taustaa kuvien kokemuksille ja tunteille. Maaseudun elämäntapa tulee esille kaikessa kirjossaan.

Messuilla näyttely herättää lisäkiinnostusta suomalaisuutta kohtaan, mutta mainoskamppanjasta ei silti ole kyse. Hankkeen takana on aito huoli maaseudun tulevaisuuden puolesta.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lehmätilojen määrä on puolittunut. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Puolittuuko se uudestaan seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana?

Maaseutu on useimmille vain auton ikkunassa vilahtavia maisemia ja kaukaisia muistoja lapsuudesta. Lapsille maito tulee purkista ja nauta on eläin joka ei yhdisty lehmään. Suomalaiset suosivat kyllä suomalaista, mutta ostavat usein ulkomaista. Kilpailu kovenee. Tässä kontekstissa, riittäkö tekijöitä ja tilausta suomalaisille maataloustuotteille myös jatkossa?

Toivottavasti! Grüne Wochessa saksalaiset löytävät aidon tarinantäyteisen Suomen, jossa ruuan alkuperä – ja se todellinen arki maaseudulla on läpinäkyvä. Toivottavasti sama tulee todeksi myös Suomessa paikkakunnilla, joilla Jos lehmät puhuisivat-näyttely kiertää 2019-2020.

Valokuvanäyttelyn keskeisenä osana ovat tarinat. Lopetan tällä kertaa blogini pätkään www.lehmat.fi sivuilla olevasta Riikka Palosen tekstistä, siitä miten hän kokee lihakarjatuottajana olon:

”Olen elänyt 22 vuotta ylämaankarjani parissa. Joukossa, tekisi mieleni sanoa – niin tiiviisti olen ollut osa elikkojeni elämää, että ketunpoikaset ja kurjet pitävät minua yhtenä naudoista, leikkivät ja tanssivat kevätkarkeloitaan, vaikka seison muutaman metrin päässä lehmieni keskessä.

22 kertaa on vuosi kiertynyt laitumien ympäri, keväästä syksyyn, syksystä kevääseen. Olen oppinut nuuhkimaan sateita ja kuuntelemaan tuulia, lukemaan hiljaista naudan kieltä suoraan lämpimänä huokuvan emon kyljistä, aistimaan petojen läsnäoloa tai herkkutattien kasvua. Lehmät ovat opettaneet. ”

Taiteen kohderyhmät

Jäin miettimään aivan perusjuttuja siitä kenelle asioita tehdään ja miksi. Mietin kohderyhmää, sen tarpeita ja tapoja toteuttaa ne. Asiakasprofiilit ovat tuttuja, omista asiakkaistakin niitä löytyy useita.

Profiili ei kuitenkaan avaa syitä. Lucy Shorrocksin mukaan kohderyhmä motivoituu hakeutumaan toimintaan tarpeittensa kautta. Sosiaalinen kohderyhmä etsii toimintaa, jota voi jakaa ystäviensä kanssa. Intellektuelli kohderyhmä etsii haastetta, ajattelemisen aihetta, oppimisen kohdetta. Tunneperäinen kohderyhmä etsii terapiaa, joka uudistaa. Hengellinen kohderyhmä etsii muutosta tai jopa transendenttistä kokemusta.

Ehkäpä tarveperäiset kohderyhmät ovatkin ”heimoja”, samanhenkisiä ihmisiä, joita sitovat yhteen samat asiat iästä ja sukupuolesta välittämättä. Kun tarve tiedetään, sille osataan tarjota ja markkinoida oikein. Tai jos halutaan laajentaa kohderyhmää, sisältöä ja viestiä on muutettava sen mukaisesti.

Asia ei tietysti ole aivan näinkään yksinkertainen. Vaikka tarve olisi totta, mikä laukaisee ”ostopäätöksen”?  Mitä kulttuurinjohtaminen voisi oppia syistä tarpeiden takana? Miten hienosyisiin taustaoletuksiin edes kannattaa mennä?

Kahdeksan ostopäätöstä laukaisevaa tekijää on kuvailtu artikkelissa Deborah Stone How to attract audiences: radical rethink Tällä kertaa en mene siihen, jään vain pohtimaan.