Taide viestii

Tulin viime viikon lopulla Berliinistä järjestelemästä MTK Varsinais-Suomen Jos lehmät puhuisivat-näyttelyä. Iso urakka, valokuville ja ITE-lehmille oli varattu 400 neliötä Grüne Woche  -messuilta.

Valokuvat kertovat tilallisten arjesta, tähtihetkistä, ilosta, surusta ja luopumisestakin. Näyttelytekstit ja tarinat antavat taustaa kuvien kokemuksille ja tunteille. Maaseudun elämäntapa tulee esille kaikessa kirjossaan.

Messuilla näyttely herättää lisäkiinnostusta suomalaisuutta kohtaan, mutta mainoskamppanjasta ei silti ole kyse. Hankkeen takana on aito huoli maaseudun tulevaisuuden puolesta.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lehmätilojen määrä on puolittunut. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Puolittuuko se uudestaan seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana?

Maaseutu on useimmille vain auton ikkunassa vilahtavia maisemia ja kaukaisia muistoja lapsuudesta. Lapsille maito tulee purkista ja nauta on eläin joka ei yhdisty lehmään. Suomalaiset suosivat kyllä suomalaista, mutta ostavat usein ulkomaista. Kilpailu kovenee. Tässä kontekstissa, riittäkö tekijöitä ja tilausta suomalaisille maataloustuotteille myös jatkossa?

Toivottavasti! Grüne Wochessa saksalaiset löytävät aidon tarinantäyteisen Suomen, jossa ruuan alkuperä – ja se todellinen arki maaseudulla on läpinäkyvä. Toivottavasti sama tulee todeksi myös Suomessa paikkakunnilla, joilla Jos lehmät puhuisivat-näyttely kiertää 2019-2020.

Valokuvanäyttelyn keskeisenä osana ovat tarinat. Lopetan tällä kertaa blogini pätkään www.lehmat.fi sivuilla olevasta Riikka Palosen tekstistä, siitä miten hän kokee lihakarjatuottajana olon:

“Olen elänyt 22 vuotta ylämaankarjani parissa. Joukossa, tekisi mieleni sanoa – niin tiiviisti olen ollut osa elikkojeni elämää, että ketunpoikaset ja kurjet pitävät minua yhtenä naudoista, leikkivät ja tanssivat kevätkarkeloitaan, vaikka seison muutaman metrin päässä lehmieni keskessä.

22 kertaa on vuosi kiertynyt laitumien ympäri, keväästä syksyyn, syksystä kevääseen. Olen oppinut nuuhkimaan sateita ja kuuntelemaan tuulia, lukemaan hiljaista naudan kieltä suoraan lämpimänä huokuvan emon kyljistä, aistimaan petojen läsnäoloa tai herkkutattien kasvua. Lehmät ovat opettaneet. “